Sotapuhe ei ole ongelmatonta. Se voi luoda todellisuutta, kirjoittaa Elina Kervinen Noora Kotilaista siteeraten Helsingin Sanomien esseessään 9.2.2025.
Toivon kovasti, että tämä kattava juttu avaa tilaa sille, että sota-rauha-aiheesta uutisointi monipuolistuu ja militarismin yksioikoinen huuma hieman laskee.
Tapasin eilen kahvipöydän ääressä Sinikka Vuennon, joka on aktiivijäsen lappeenrantalaisessa Rauhan isoäidit -ryhmässä. Sinikka kertoi, että hänen rauhanaatteensa taustalla on kotikasvatus ja erityisesti isän vahva pasifismi. Hänen isänsä oli ollut viisi vuotta sotilaspappina rintamalla. Viiden vuoden kokemusasiantuntijana hän oli määritellyt sodan barbaariseksi.
Minusta tuo sana barbaarinen on enemmän kuin oikea tässä yhteydessä. Toisten äitien ja isien lasten tappaminen oli barbaarista 80 vuotta sitten – ja on sitä vähintään yhtä lailla nykyisin.
Emme oikeasti elä sivistysyhteiskunnassa, jos suurin kiinnostuksemme kohde on se, miten saamme rakennettua entistä vahvemman ”puolustuksen”, miten saamme lisää yrityksiä, jotka tekevät lisää entistä tehokkaammin tappavia ”puolustustarvikkeita”.
Olisi niin toivottavaa, että sodasta ja rauhasta puhuisivat median isoilla areenoilla välillä muutkin kuin kenraalit ja lammiot*. Jos ajankohtaisohjelmissa teemasta keskustelevat pelkästään he, joiden lähtökohtana on sotimisen välttämättömyys ja se, että turvallisuuden rakentaminen on yhtä kuin aseellisen varustelun edistäminen, keskustelu jää varsin sivistymättömäksi.
Turvallisuus ei ole yhtä kuin aseellisen varustelun edistäminen ja siitä vouhkaaminen
Kuten YK:n peruskirjassakin todetaan, sodat syntyvät ”ihmisten mielissä” ja siellä ne pitää ratkaistakin. Niin kauan kun ihmisten mielet ovat sellaisessa epätasapainossa, että sotaa pelätään ja siihen varustautumista pidetään tärkeänä, yleistä turvallisuudentunnetta on mahdotonta saavuttaa. Sotilaallinen varustautuminen ja siitä vouhkaaminen ei lisää todellista turvallisuutta. Kysy vaikka venäläisiltä tai iranilaisilta…
Vaikka rauha on aiheena noussut viime aikoina yhdeksi keskustelujen teemaksi, olen kovin vähän nähnyt varsinaisia rauhan asiantuntijoita TV:n haastatteluissa tai keskusteluissa. Milloin sinä näit viimeksi A-studiossa Markku Kangaspuron, Noora Kotilaisen, Teemu Matinpuron, Susanna Hastin, Vili Nurmen tai vaikkapa Laura Lodeniuksen? Heillä kaikilla olisi oikeasti paljon kiinnostavaa sanottavaa rauhan rakentamisen mahdollisuuksiin liittyvissä teemoissa. Ihmisoikeusteeman asiantuntijoitakaan ei juuri ole päässyt TV-studion tuoleille, vaikka maailmantilanne niin Ukrainassa, Venäjällä, Lähi-Idässä kuin Sudanissakin suorastaan huutaa aiheen pariin.
Minusta nyt jos koskaan olisi rauhasta ja rakkaudesta keskustelemisen aika – sovun, myötätunnon, yhteyden ja yhteisen ilon etsinnän aika. Sillä sitä saamme, mihin suuntaamme huomion.
*Janne Saarikiven kolumni ”Suomessa on jälleen sotahulluuden aika – samalla Lammioita on koko ajan enemmän”, https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010901286.html
Artikkelin kuva: Tämän verran – ja enemmänkin – löytyi sotapuhetta Helsingin Sanomista pelkästään 1.2.2025
Asko on monipuolisesti yhteiskunnasta, sen hyvinvoinnista, ilmapiiristä ja elinvoimasta kiinnostunut osa-aikainen rauhanaktivisti ja sisällöntuottaja Saimaan Salosaaresta Ruokolahdelta.