Luottamuksen ilmapiiri olisi jatkuvaa sotapuhetta parempi keskustelunaihe

Alla julkaistua artikkelia tarjottiin Helsingin Sanomien mielipideosastolle sekä pariin muuhun lehteen. Tietääksemme sitä ei julkaistu. Kuva: Ruutukaappaus Ylen vaalitentistä 9.2.2024.

Presidentinvaaliehdokkaita ei tietääksemme ole vielä studioissa pyydetty kokoamaan ja purkamaan rynnäkkökivääreitä, mutta kaikkea muuta sotaan valmistautumiseen liittyvää heiltä on jo tenteissä kyselty. Sotapuhe dominoi, kun keskustellaan kansakuntamme turvallisuudesta. Kovan kovaa vastaan panemisella saa nyt ääniä – näin ainakin oletetaan.

Herää kysymys, mihin on unohtunut Unescon peruskirjan johdannon ajatus, “koska sodat alkavat ihmisten mielissä, on myös rauhan strategiat rakennettava ihmisten mielissä”. Tämä mahdollisuus, että kansakuntien välille voidaan rakentaa luottamusta, on parhaimmillaan tykkejä ja pyssyjä varmempi turvallisuuden tae. Kun ylenmääräisestä sotajargonista siirryttäisiin oikeasti pohtimaan, mitä rauhan rakentaminen vaatii, miten luottamus syntyy, se varmasti heijastuisi positiivisesti myös yleiseen ilmapiiriin. Erityisesti masentuva nuorisomme kaipaa toivoa antavien näkymien tuomista julkiseen keskusteluun.

Heiam Dukham anagatam” on ikivanha sanskriitinkielinen sanonta, joka tarkoittaa suomeksi, että ”vaarat ja vihollisuudet on syytä ehkäistä jo ennen niiden syntymistä”. Tällä kirjoituksella haluamme haastaa presidentinvaaliehdokkaita haastattelevia toimittajia viemään keskustelua myös ei-aineelliseen – muuhun kuin sotilaalliseen varautumiseen – liittyvään turvallisuuskeskusteluun. Mitä Suomessa voimme tehdä, että naapurivaltiomme arvostavat ja kunnioittavat meitä niin paljon, että ne eivät tulevaisuudessa edes mieti sotilaallista uhkaamistamme?

Emme halua väheksyä diplomatiaa tai kerran, pari vuodessa tehtäviä pönähtäviä valtiovierailuja, mutta haluamme haastaa suomalaisia oikeasti pohtimaan, mitä kaikkea muuta voimme tehdä valtioiden – ja ennen kaikkia eri valtioissa asuvien kansojen – välistä kumppanuutta edistääksemme. Jos tällaiseen tekemiseen, ystävyyden, ymmärryksen ja yhteyden moninaiseen rakentamiseen ohjattaisiin edes osa aseteollisuudelle suunnatuista varoista, mitä siitä seuraisi? Mitä tarkoittaisi, että huomio käännettäisiin vihollisten voittamiseen tarpeesta vihollisuuksien voittamiseen pyrkimiseen? Mitä seuraisi, jos jo tutkimuksissa toimiviksi havaittuja, sosiaalista ympäristöä rauhoittavia ”tietoisuuskeskeisiä” keinoja alettaisiin aktiivisesti kokeilla myös käynnissä olevien kriisien ratkaisuun ja niiden ennaltaehkäisyyn?

Kansainvälisen Global Union of Scientists for Peace -organisaation tutkijat ovat vakuuttuneita, että  esimerkiksi kollektiiviseen tietoisuuteen vaikuttavilla menetelmillä voidaan sotia ja konflikteja ehkäistä ja rauhoittaa jopa muutamissa viikoissa vain murto-osalla aseteollisuudelle syydetyistä miljardeista.

Täällä lähellä Venäjän rajaa asuvina olemme havainneet, että nykyisin on tapana paheksua paitsi kaupankäyntiä, myös kaikkea sitä kulttuurista ja eri oppilaitosten välistä yhteistyötä, jota suomalaisilla on aiemmin ollut venäläisten kanssa. On kuitenkin vaikea nähdä, että esim. kulttuurivaihto olisi millään tavoin ainakaan kiihdyttänyt Venäjän ikäviä toimia. Päinvastoin, mielemme tekisi jopa kysyä: Entä jos siihen olisi satsattu vielä huomattavasti enemmän. Vieläkö silloinkin rajan tuolla puolen asuvat ystävämme olisivat yhtä valmiita tekemään meille kiusaa?

Tämä kiusan tekeminen itsessäänhän on juuri sitä, mikä silloin kun Natoon liittymiskeskustelua viriteltiin, tuotiin peittelemättä esiin. Siinä ei pitäisi olla kenellekään mitään yllättävää. Valitsimme sen ihan tietoisina. Pian, toivottavasti, on aika aloittaa keskustelu siitä, miten Ukrainan sodan jälkeen edetään. Millaisia mahdollisuuksia meillä täällä itäisessä Suomessa on tehdä yhteistyötä venäläisten ystäviemme kanssa tulevaisuudessa? Voisimmeko jopa tehdä kauppaa heidän kanssaan? Entä miten tulevaisuudessa rakennamme Venäjään sellaisen luottamusyhteyden, että he eivät halua tehdä meille edes kiusaa?

Mitä häviäisimme, jos edes yhdessä ehdokastentissä jätettäisiin pyssyt, hävittäjät ja jopa ydinasesateenvarjot nurkkaan ja keskusteltaisiin rohkeasti rauhan mahdollisuuksista luottamuksen ilmapiiriä keskiössä pitäen?

Asko Ali-Marttila, Rauha Nyt -yhdistys, Ruokolahti
Tuija Maaret Pykäläinen, Rauhan Isoäidit*, Lappeenranta

*Rauhan Isoäidit on syksyllä 2022 Lappeenrannassa perustettu avoin toimintaryhmä, jonka tarkoitus on toimia rauhan ja kaikkinaisen elämän suojelun puolesta. Se haluaa tuoda rauhan kysymykset esiin ilolla. Ryhmään ovat tervetulleita kaikki iästä ja sukupuolesta riippumatta.
Rauhan Isoäidit lienee rajaseudun aktiivisin rauhantoimija ja tekee yhteistyötä mm. Saimaan kameraseuran kanssa. Se on järjestänyt yllä mainitun seminaarin lisäksi mm. runoiltoja, rauhankulkueen sekä Minun rauhani rajoilla -valokuvanäyttelyn Kulttuuritila Nuijamiehessä.
Isoäitien perustajajäsen Tuija Maaret Pykäläinen kertoo yhdistyksen pääviestin olevan, että väkivallalla ei rakenneta rauhaa eikä toisiamme kunnioittavaa yhteiseloa. Gandhin sanoin, ei ole tietä rauhaan, rauha on se tie, muistuttaa Pykäläinen.

Asko on monipuolisesti yhteiskunnasta, sen hyvinvoinnista, ilmapiiristä ja elinvoimasta kiinnostunut osa-aikainen aktivisti, sisällöntuottaja ja tapahtumakoordinaattori Saimaan Salosaaresta Ruokolahdelta.

Lue lisää

Kommentoi

Scroll to Top